Tyttä

  Ytimekkäästi , Irc-Galleria , Deviantart, Livejournal

  Oletko koskaan ajatellut, miltä tuntuisi jos voisit pysäyttää ajan, juosta pois kaikesta ja viettää aikaa aivan niin kuin voisit itse päättää. Lähtisitkö yksin kiipeämään Alpeille, tai autiolle saarelle, vai ottaisitko mukaan kaikki tuttavasi ja pitäisit isot bileet New Yorkissa.

Minun mielipiteeni ja se, mitä tahdon, riippuu aivan siitä millä mielellä nousen aamulla sängystä. Kaikki tapahtuvat asiat vaikuttavat mielentilaani niin kuin hirmumyrsky. Toisena päivänä voisin jäädä sänkyyn haaveisiini, jossa juoksen vihreällä niityllä rakkaani syliin, ja toisena päivänä teen kaikkeni, että tehtyä tehtäväni nopeasti ja hyvin. Useampina päivinä tahtoisin omaa aikaa, olla rauhassa, kuunnella hyvää musiikkia ja maata oman pääni sisällä. Kumminkin tuntuu, että minulta toivotaan ihan liikaa, ja että pitäisi tehdä miljoona asiaa, ennen kuin pääsen elämään niin kuin haluan. Minulla on menossa elämän ehkä vaikein ajanjakso, jolloin en ole enää viaton lapsi, mutta en vielä aikuinenkaan, joka voi päättää vapaa-ajastaan ja askareistaan.

Pienen, pienin askelin

Minä synnyin. Mikä yllätys, olenhan minä tässä. Olen hyvin ylpeä, että sain kokea vielä -80 luvun, vaikka en siitä kuukaudesta mitään muistakaan. Aikaisimmat muistoni ovat ajalta, kun olin pieni, sievä ja neljä. Asuimme vielä yhdessä, me neljä, vanhempani, siskoni ja minä, enkä muista mitään muuta kun miten lapsellisen iloinen olin. Tai että minun olisi pitänyt olla. Rakastin perhettäni niin kuin se oli, vaikka nykyään tiedän, että kaikki ei ollut mitenkään hyvin. Olin lapsi, en ymmärtänyt.

Aloittaessani koulun asuin enää kolmehenkisen perheen kanssa. Äitini kävi töissä, joka tarkoitti, että minun piti viettää aikaani paljon siskoni kanssa. Tämä ajoi minut löytämään kaveriseuraa nopeasti ja pian. Lopulta varttuessani, muuttaessani pois, huomasin, että olinkin ajautunut ihmisten luokse, jotka käyttivät silloista haavoittuvaa henkistä tilaani hyväksi. En tahtonut olla yksin, en tahtonut kokea sitä ahdistavaa tunnetta, sitä kun tuntuu ettei kukaan kuule, joten olin jäänyt kiinni näihin ihmisiin. Sain kumminkin uudesta alusta, uudesta mahdollisuudesta, voimaa jättää menneisyys taakseni, ja jatkaa omaa elämääni, niin kuin se on hyvä minulle.

Menneisyyttä unohtamassa, tulevaisuudesta välittämättä

Minusta on parasta ottaa aina päivä kerrallaan. Tulevaisuus on yksi kahdesta isosta epäkorrektista pelostani. En pidä siitä, etten tiedä mitä tulee tapahtuvan, joten yritän olla ajattelematta sitä, tehdä vain parhaani nykyelämässä. Menneisyyteen ei kannata tarttua, minäkin yritän olematta, vaikka sieltä tuleekin kaikki kokemukseni, joiden takia sulkeudun.

Pelkoni vallitsevat elämääni. Peloilleni on naurettu ja niitä on pilkattu niin paljon, että ne ovat vain vahvistuneet. Araknofobiani on ehkä suurin näistä. Se alkoi hyvin pienestä, mutta johti paniikkikohtauksiin. Pelkään myös putoamista ja kaatumista hyvin paljon. Näiden takia suhtaudun vakavasti toisten pelkoihin. Pelot kertovat ihmisestä paljon, siitä mitä he ajattelevat ja siitä mikä kumpuaa heidän sisältään.

Elän siis päivä kerrallaan, torjun asioita ennen kuin ne ovat edes tuleva, etsin itseäni ja ihmisiä, jotka ymmärtävät. Kaikista eniten tahdon toteuttaa unelmani, jossa olen itsevarma, tietoinen itsestäni.

Laula minulle taivas, rakkaani

Rakastan musiikkia. Rakastan olla luova, rakastan sitä miten ajatukseni valuvat käsien kautta paperille, muodostaen sanoja, kauniita kiekuroita. En voisi elää ilman musiikkia, kameraa, kyniä ja paperia. Mikään ei ole lohduttavampaa kuin käpertyä omaan itseesi ja löytää tunne, joka tahtoo tulla esille.

Musiikin sävelet kantautuvat korviin ja täyttävät pään aivan mahtavalla melodialla, nostattaen fiiliksen ihan uusiin ulottuvuuksiin. Sitä tahtoo liittyä mukaan, koko sielun voimasta, jotta hyvä tunne jatkuisi kaikkialle.

Rakastan tehdä taidetta, yksin yhdessä, kaikkien kanssa. Mutta vielä enemmän rakastan tehdä jotain, jonka syvimmän merkityksen minä ymmärrän ja huomaan, että joku muun näkee sen myös, ymmärtää.

Ota kiinni, ota kiinni, älä päästä irti

Tärkeimmät asiat maailmassa ovat minulle läheiset ihmiset. Ilman heitä en jaksaisi päivääkään. Äitiini minulla on “normaalia” vahvempi suhde, en häpeä ollenkaan halata häntä ihmisten keskellä tai kertoa kuinka tärkeä hän minulle on. Kun minulla ei ole ollut ketään muuta, on äiti aina ollut paikalla.

Minun on vaikea luottaa ihmisiin, ja siksi minulla onkin vain muutama hyvä ystävä joille voin kertoa kaikki asiani. Olen monen vuoden aikana yrittänyt lopettaa tätä itsepäistä itsesuojeluvaistoa, ja vaikka olenkin edistynyt, en silti ole päässyt kamalan pitkälle. Monesti tuntuu, että käyn kaksinkamppailua itseni kanssa, kun tahdon luottaa johonkin, mutta silti joku osa sanoo ei. Siksi ystävät joihin luotan nyt, ovat minulle todella tärkeitä ja tahdon heidän tietävän sen. Monesti olen sanonut, etten tiedä missä ojassa olisin ilman ystäviäni, ja olen vieläkin sitä mieltä. Ystävät ovat todellakin pelastusrenkaita ja minä olen ollut veden varassa ihan liian paljon. Kuiva maa alkaa kumminkin olla nykyään juuri se mitä tarvitsen, ja olen onnellinen, etteivät pelastusrenkaat ole liian painavia kannettavaksi.

takaisin