Tyttä

  Ytimekkäästi , Deviantart, Livejournal

  Nimeni on Jenna.
Nimessäni ei ole mitään ihmeellistä, en ole nimetty kenenkään sukulaisen mukaan, eikä nimeni ole tullut keneltäkään tunnetulta henkilöltä. Ainoa mainitsemisen arvoinen asia on, että vanhempani tappelivat nimestäni vielä ristiäisiin mennessä. Isä olisi halunnut nimekseni Elinaa, mutta äiti vihasi kyseistä nimeä. En tiedä mitä tapahtui välissä, mutta loppujen lopuksi sain Elinan vain toiseksi nimekseni.

Synnyin marraskuun lopussa, vuonna 1989. Matkalla sairaalaan äitiäni, ja minua, katsomaan, isäni unohti irrottaa autonsa lämmityspiuhasta ja pysähtyi kesken matkan, koska kuuli ihmeellistä kolinaa. Siellä se lämpöpiuha mukana tuli oikein metkasti. Muuta en sitten tiedäkään siitä päivästä kun synnyin. Olin pieni ja pyöreä.

Perheeseeni kuului tuolloin minä, äiti, isä ja isosisko. Elin parhaani mukaan kyseisen perheen temmellyksessä, mutta eipä se kummoinen perhe oikein ollut. Rakastan perhettäni paljon, ei siinä mitään, mutta koska vanhempani erosivat vuonna -97 voitte päätellä, ettei lapsuuteni ollut mitään onnellista perhe-elämää. Mutta en minä vielä silloin asiasta osannut murehti tai valittaa, en tiennyt minkäänlaisesta muusta elämästä. Ja muistan kuinka itkin, kun vanhempani erosivat, mutta näin jälkeenpäin olen tiennyt sen, että niin oli parhaaksi.

Nykyään kun katson lapsuuttani, osaan olla kiitollinen siitä minkälainen se oli. Kaikki negatiiviset kokemukset ovat antaneet minulle varmuutta elämään. Olen joskus sanonut, että lapsuuteni loppui kun olin seitsemän, mutta tarkemmin ajatellen ei se niin ole. En ollut silloin vielä aikuinen, mutta minua painoivat asiat, jotka eivät näin tarkemmin ajatellen kuuluneet seitsemän vuotiaan elämään. Mutta minkäs teet, pahimpina teinivuosina en osannut käsittää tätä asiaa kunnolla, ja masennuin kantamastani taakasta. Nykyään kumminkin osaan kääntää jotkut asiat hyväksi itseni kannalta, mutta silti onneton lapsuus, oli se sitten vain sellainen kuin minun, painaa aina taakkana, eikä aina jaksa esittää ettei sitä olisi ollut.

Nyt kun on takana jo muutama vuosikymmen on aika hassua ajatella, miten paljon sitä on saanut elää. Takanani on paljon päätöksiä ja asioita joita kadun ja joista pidän. Joskus välillä minua luullaan monta vuottan nuoremmaksi, ihan vain siksi, että jaksan pelleillä ja olla äänessä. Mutta en vain ymmärrä sitä miksi yhtäkkiä, jonkun tietyn iän saavutettua, pitäisi muuttua hirveän tylsäksi ja asialliseksi, aikuismaisemmaksi. Meillä jokaisella on olemassa yksi ainoa elämä, joten minkä ihmeen takia minun pitäisi hillitä itseäni. Elämää pitää elää niin, että monen vuoden päästä ei ajattelisi, että voi kun olisin sillon joskus. Kokonaan en tätä kumminkaan itsekään osaa, olen tajuttoman huono puhumaan tunteistani, koska menneisyydessäni niiden paljastaminen on vain satuttanut ja rankasti, mutta yritän parantaa tätäkin puolta itsestäni.

Olen minä itse, enkä kukaan muu. Ei minua haittaa tai tippaakaan kiinnosta, jos en käyttäydy ja ole niinkuin ”muut”. Miksi ihmeessä pitäisi sulautua johonkin joukkoon, kun omana itsenä oleminen on avain siihen, että on onnellinen. En jaksa muuttua muiden vuoksi, miksi minun pitäisi? Mutta sitten taas, jos joku näkee minussa jotain piirteitä, joista en itsekään pidä, yritän karistaa ne pois. Otan toiset huomioon ennen minua ja yritän kaupan kassalla asioidessani olla mahdollisimman kiltti ja kohtelias. Rakastan ihmisiä ihmisinä enkä usko kategorioihin ”tyttöjen” ja ”poikien”.

Taide on minulle tärkeää. Ilmaisen itseäni sen kautta. Eniten rakastan kirjoittaa runoja, koska pidän siitä miten runoihin kätkeytyy sanoma, jonka voi piilottaa kauniisti. Rakastan myös musiikkia, eritoten laulamista. Valokuvaan myös, mutta eniten kesällä, ja piirrän myös vähän. Se taiteenlaji mitä käytän minäkin hetkenä riippuu aivan mielentilastani. Nykyään en myöskään osta mitään koruja itse, koska voin tehdä ne koulussa. Olen ymmärtänyt muutaman vuoden aikana paljon asioita itsestäni, siitä mitä haluan ja siitä miksi haluan tulla. Tiedän ja ymmärrän paljon enemmän asioita kuin se 18 vuotias, joka ei uskaltanut kertoa asioitaan kenellekään. Vapautuminen on kaunista ja se tekee kevyemmän olon. Vaikka en ole vielä täysin parantunut, siihen tähdätään. Eläminen on ihanaa.

takaisin